Walter Mosley: Valkoinen perhonen

Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan tapahtumien osalta jännittävimmästä päästä. Juoni oli mielenkiintoinen ja tapahtumien ajoitus 1950-luvun puoleen väliin toimi todella hyvin. En oikeastaan pitänyt kirjan päähenkilöstä Easy Rawlinsista. Tosin muistakaan kirjan henkilöistä ei noussut ketään erityisemmin esille. En oikein osaa sanoa syytä tähän. Ehkä ihmisten käytös toisiaan kohtaan ja tuon ajan eriarvoisuus loivat kuvan itsekeskeisistä ja ilkeistä ihmisistä.

 Eletään vuotta 1956. Easy Rawlins on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Hän on päättänyt jättää yksityisetsivät tehtävät ja mustien gettojen salaisuudet. Joskin hän edelleen salaa menneisyytensä, salaisen omaisuutensa sekä liikeasiansa vaimoltaan.

 Eräänä päivänä Los Angelesin poliisivoimien ylikonstaapeli Quinten Naylor tulee tapaamaan häntä. On tapahtunut murha, tai pikemminkin kolme, joissa poliisi tarvitsee Rawlinsin apua. Kolme nuorta iloluonteista naista on murhattu ja mahdollisesti raiskattu. Murhat eivät ole herättäneet lehdistön kiinnostusta, sillä murhatut mustat naiset eivät juuri ole uutisaiheita. Tästä syystä poliisi tarvitsee Rawlinsin apua. Hän pääsee paikkoihin, joihin poliisit eivät voi mennä. Hänelle kerrotaan asioita, joita poliiseille ei kerrota. Ei edes mustille poliiseille. Lisäksi hän tuntee alueen, josta tytöt on löydetty.

Rawlins kieltäytyy auttamasta poliisia, sillä hän on jättänyt ne hommat jo. Pian kuitenkin kuolee neljäs tyttö. Tällä kertaa vaaleaihoinen ja poliisit ovat jälleen Rawlinsin kimpussa. He syyttävät tapahtumista tämän parasta ystävää ja kiristävät Rawlinsin auttamaan heitä tutkinnassa. Rawlins ja Hiiri alkavat yhdessä tutkia nuorten naisten kuolemia. Tutkiessaan tapausta Easy Rawlins ja murhaaja tuhoavat molemmat sen mitä eniten rakastavat. Syyt heillä on erilaiset. Toinen salaa toimintansa häpeästä ja toinen ylpeytensä vuoksi.

Kirja herätti melko paljon ajatuksia muun muassa tuon ajan rasismista, prostituutiosta ja poliisien toiminnasta. Aihe toi hienosti esiin mustan väestön epäluulon valkoisia kohtaan. Valkoisten halveksunta ja eriarvoisuus mustiin nähden tuotiin esille muun muassa Rawlinsin asioidessa julkisissa palvelurakennuksissa. Ihmisten puheista ja käyttäytymisestä kuulsi läpi halveksunta, joskaan he eivät sanoneet mitään. Poliisit ja lehdistökin kiinnostuivat vasta murhista, kun uhrina oli valkoinen nuori nainen.
Pidätettäessä Rawlinsille ei kerrottu mistä häntä syytettiin, minne häntä milloinkin vietiin tai mitä yleensä tulisi tapahtumaan.

"Mä en puhu tästä valkoisten kanssa, hän sanoi.
Samaa olin kuullut aina. Puolet tuntemistani mustista olisi kävellyt kilometrin mutkan vain välttääkseen suoran kontaktin valkoisten kanssa. Minua ei hämmästyttänyt, etteivät edes valkoiset luottaneet toisiinsa. Minäkään en luottanut, joten miksi he luottaisivat?"

Walter Mosley: Valkoinen perhonen
White Butterfly 1992
Suom. Liisa Laaksonen
Loki 1998, s. 270

Osallistun tällä kirjalla Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen.

Felix Weinberg: Poika 30529

Felixin isä oli muuttanut edeltä Englantiin järjestämään perheelleen matkustuslupia, kun juutalaisvainot Tšekkoslovakiassa yltyivät. Isä kuitenkin myöhästyi hieman, eikä saanut perhettään turvaan Englantiin. Felix, hänen äitinsä ja pikkuveljensä vietiin Theresienstadtin keskitysleirille. Leiri toimi väliaikaisena säilytyspaikkana juutalaisille, jotka noin kuuden kuukauden kuluttua siirrettiin jollekin tuhoamisleirille. Tätä mallileiriä esiteltiin muun muassa Punaisen Ristin tarkkailijoille ja olot tehtiin näennäisesti inhimillisemmiksi kuin muilla leireillä.

Kun kuusi kuukautta alkoi lähestyä, myös Felix alkoi tajuta siirron Auchwitziin olevan lähellä. Hän kuitenkin oli nuori ja hyväkuntoinen, joten huijaamalla hän pääsi työtehtäviin ja näin vältti kaasukammiot. Perheen tiet erosivat Auchwitzissa, eikä Felix tämän jälkeen enää nähnyt äitiään ja veljeään. Felix lähetettiin Blechhammeriin työleirille rakentamaan rautateitä.

Kun sodan loppupuolella saksalaiset alkoivat tuhota keskitysleirejä, Felix joutui kuolemanmarssille Blechhammerista Buchenwaldiin. Siellä hän oli lähellä joutua kaasukammioon sairastuttuaan, mutta selvisi jälleen tuurilla ja hyvällä onnella kuten aikaisemminkin. 11. huhtikuuta 1945 Pattonin kolmannen armeijan kuudes panssaridivisioona vapautti Buchenwaldin, mutta kuolemat leirillä eivät loppuneet tähän. Uteliaat vangit tutustuivat natsien hylkäämiin aseisiin välillä huonoinkin seurauksin.

Lopulta Felix sai yhteyden isäänsä, jonka luokse hänen piti muuttaa Englantiin, mutta sitä ennen hänen tulisi vielä käydä Tšekkoslovakiassa. Lopulta hän pääsi Englantiin ja muutti isänsä luokse asumaan ja alkoi jälleen opiskella.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Felix kertoo lapsuudestaan. Ajasta, jolloin juutalaisvainot alkoivat ja miten ne vaikuttivat hänen perheensä elämään. Toinen osa keskittyy Felixin elämään keskitysleireillä, miten hän joutui sinne ja miten selvisi elävänä pois. Kolmannessa lyhyessä osassa kerrotaan Felixin paluusta kotimaahansa leireiltä vapauduttuaan ja neljännessä osassa hänen muutostaan sekä elämästään Englannissa.

65 vuoden ajan Felix yritti unohtaa kokemansa elämän leireillä. Viimeisinä elinvuosinaan hän kuitenkin totesi, että hänen tulisi kirjoittaa kokemuksistaan perheensä ja muiden ihmisten vuoksi. Pitkä aika tapahtumien ja niistä kirjoittamisen välillä näkyy kirjassa. Felix ei tuo kirjassa esiin kaikkia leireillä näkemiään kauheuksia ja jatkuvaa kuolemaa ympärillä. Leirielämää kirjassa käsitelläänkin vain vajaat puolet kirjasta. Tekstissä käy ilmi, ettei hän halua muistella liiaksi kaikkia kauheuksia. Hän on keskittynyt tapaamiinsa ihmisiin ja tapahtumiin, jotka auttoivat häntä selviämään läpi viiden keskitysleirin.


Pidin kirjasta ja siitä, että se kertoi myös selviytymisestä keskitysleirien jälkeen ja pääsemisestä kiinni normaaliin elämään.  Vaikka kauheudet eivät koskaan unohtuneet, oli hienoa saada lukea, että joku sai vielä elämänsä takaisin (tai tässä tapauksessa uuden elämän), vaikka oli monesti niin lähellä menettää sen.

Felix Weinberg: Poika 30529 - Elossa viiden keskitysleirin jälkeen
Boy 30529 - A Memoir 2013
Minerva 2013, s. 182

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Nyt on tullut luettua sen verran sotakirjallisuutta, ja tälläkin hetkellä on menossa keskitysleirien elämästä kertova kirja, että kaipasin jotakin aivan muuta. Siihen tämä kirja oli aivan loistava. Simonin kissasta kertovia kirjoja lukiessa ei voi kuin nauraa. Jokainen, jolla on kissa, löytää varmasti yhtäläisyyksiä piirrettyjen ja oikeiden kissojen väliltä.

Simon Tofieldin kissat ovat varmasti tunnetumpia Youtuben videoista kuin sarjakuvista. Tässä kirjassa kissa koettelee omia ja maailmansa rajoja. Jokaisella sivulla on yksi värillinen kuva, jossa kissa vastustaa jotakin, peiliä, avoimia hellyydenosoituksia, maanantaita, kissanäyttelyä ja jopa painovoimaa.

 Kissojen piirtämiseen Simon sai idean omasta kissastaan ja kirjan kissoilla on esikuva oikeassa elämässä. Vaikka kissat perustuvatkin Simonin omiin kissoihin, ei näillä ole kirjoissa nimiä. En ole tähän aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomiota, eikä kissojen nimeämättömyys oikeastaan edes haittaa lukiessa. Simon omistaa neljä löytöeläintaloista pelastettua kissaa. Tässä kirjassa näistä neljästä esiintyy kuitenkin vain kaksi.

Suuri valkoinen kissa on ensimmäinen Simonin piirtämistä kissoista ja esiintyykin pääosissa aina videoissa sekä kirjoissa. Yleensä sen toiminta liittyy ruokaan tai pikemminkin sen hankkimiseen. Tässä kirjassa ruoka ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti kissan mielessä.  Toinen kissa on harmaa pörröinen kissanpentu, joka välillä auttaa vastustamaan maailmaa tai sitten pentua vastustetaan. Lisäksi muita hahmoja kirjoissa ovat tietenkin Simon ja tämän vaimo, mutta myös monet pihapiirin  eläimet. Ulkoa ja välillä sisältäkin löytyy lintuja, pupuja, siilejä, koiria ja tietenkin puutarhatonttu.

Kaikki aikaisemmat sarjakuvat Simonin kissoista ovat olleet mustavalkoisia, mutta itse pidin jotenkin enemmän näistä väritetyistä.
Näitä kirjoja on aina hauska lukea tai pikemminkin katsella, sillä tekstiä ei juurikaan ole. Tämän kirjan avatessaan tietää varmasti nauravansa, joten Simonin kissakirjat ovat loistavia piristämään päivää kuin päivää.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Simon's cat vs. the World 2012

Gummerus 2013, s. 96

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!

Kirja kertoo jatkosodan kolmannen syksyn tapahtumista Sallan rintamalla Lapissa. Venäläiset pääsevät tekemään yllätyshyökkäyksen ja räjäyttämään suomalaisten parakkeja. Ne olivat kuitenkin tyhjillään, sillä sotilaat oli aikaisemmin komennettu ulos asemiin. Kaiken räiskeen ja paukkeen keskellä venäläiset ehtivät kolkkaamaan muutaman suomalaisen ja ottavat nämä vangeikseen.

Venäläiset vievät kolme suomalaista mennessään ja heidän peräänsä lähetetään välittömästi noin 100 miestä. Vankien selviäminen on epäselvää, sillä venäläiset ovat usein ampuneet tai hirttäneet vangit kun heitä on yritetty vapauttaa. He eivät myöskään vie mukanaan haavoittuneita vankeja, mikä heikentää vankien selviytymismahdollisuuksia. Matkalla sissit kohtaavat usein vihollisen partioita ja miehiä jää matkan varrelle.

Kun kirjasta oli luettuna hieman yli puolet, vankien kohtalot olivat selvinneet jo selvinneet. Ihmettelinkin tässä vaiheessa, onko loppu kirja jälleen suomalaisjoukkojen palaamista takaisin rajan yli Suomeen. Sissit saivat kuitenkin uuden tehtävän. Heidän tuli räjäyttää venäläisten tukikohta. Sissit löytävät rakenteilla olevia parakkeja ja päättävät räjäyttää ne oikean kohteen sijaan. Venäläiset kuitenkin huomaavat aikeet ja asettuvat odottamaan suomalaisia. Tehtävän suorittamisen jälkeen sisseillä alkaa verinen kotimatka.

Kirja alkoi sillä, että poliisi lähtee hakemaan vääpeli Männyn isää Severi Mäntyä kotoaan lepäämään sairaalaan. Samalla hän saa kuulla jonkun Mänty nimisen loukkaantuneen rintamalla, mutta etunimestä ei ole tietoa. Kirjan epilogissa Severille selviää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut rintamalla. Odotinkin koko kirjan ajan saavani lukea mitä Severi tekee ja ajattelee odottaessaan tietoa pojastaan. Valitettavasti sitä joutui odottamaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Putosin muutaman kerran kärryiltä kenestä sissistä milloinkin puhuttiin. Jälleen oli paljon sissejä ja nimiä. Kirjaa sekoitti myös se, että joukot olivat kairassa hajallaan pienemmissä partioissa ja kaikkien liikkeitä ja toimia seurattiin erikseen. Välillä kyllä sai jännittää oikein kunnolla saavatko sissit pelastettua vangit, selviävätkö kohtaamisista venäläisten kanssa ja pääsevätkö takaisin Suomen puolelle, mutta marssikuvailut alkoivat kyllästyttämään.

Pidän kuitenkin edelleen kertomuksista sissien taisteluista rintamalla. Välillä tosin tuntui etteivät he olisi uskaltaneet puoliakaan tekemistään asioista ilman rohkaisuryyppyjä. Vähän väliä matkan varrella otettiin ryyppyjä vodkaa, romuskaa tai mitä kenellä olikaan mukana.

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!
WSOY 2006, s. 370


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Taikatalvi

Päätin aloittaa muumikirjoihin tutustumiseni näihin pakkaspäiviin sopivalla Taikatalvella. Aikaisemmin olen katsellut vain telkkarista muumeja, myös kirjaan perustuvan jakson. Nämä erosivat muistikuvieni perusteella jonkin verran toisistaan. Mielestäni tuntui oudolta Muumipeikon arkuus ja haluttomuus leikkiä lumessa. Se olikin suurin ja huomattavin ero. Hän tuntui olevan täysin vastakohta sille millaisen kuvan olin telkkarissa pyörivästä sarjasta saanut. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseen negatiivisesti.

Kirjassa muumit nukkuvat talviuntaan, kuten joka vuosi marraskuusta kevääseen. Jostakin syystä Muumipeikko herää eikä saa enää unta. Hän ei kuitenkaan saa muita perheestään hereille ja päättää lähteä ulos tutkimaan. Talvi on pelottava eikä Muumipeikko pidä siitä. Aurinko ja puiden vihreys on kadonnut. Kaikkialla on vain lunta ja jäätä. Hiljalleen hän alkaa tutustua Muumilaaksossa talvella viihtyviin asukkaisiin ja huomaa myös Pikku Myyn olevan hereillä.

Muumipeikko sinnittelee talven läpi kestiten ja majoittaen joukkoa erilaisia otuksia muumitalossa. Osa tulee läheltä ja osa kauempaa, kuten hiihtämisestä ja mansikkahillosta pitävä Hemuli. Tuu-tikki on muuttanut muumien uimamajaan merenrannalle ja auttaa niin metsän asukkaita kuin Muumipeikkoakin selviytymään talvesta. Hänellä on melko keskeinen rooli kirjassa ja Muumipeikko tuskin olisi selvinnyt talvesta ilman häntä. Sen sijaan Pikku Myy nauttii talvesta, eikä häntä juurikaan näy. Tämä oli valitettavaa, sillä Pikku Myy on ehdoton suosikkini hahmoista.

Juuri kun Muumipeikko alkaa tottua talveen ja pitämään siitä, on talven aika väistyä kevään tieltä.

Pidin kirjasta ja ihmettelin, miksi en ole aikaisemmin lukenut sitä. Hieno kertomus siitä kuinka jokin tuttu muuttuukin täysin tuntemattomaksi ja pelottavaksi. Kuinka muutoksiin tulee ja voi sopeutua. Lisäksi kirjassa oli upea Toven kuvitus, josta sai hyvän kuvan kaikkein pienimmistä ja erikoisimmistakin laakson asukkaista.

Jostakin kumman syystä olen aina kuvitellut muumien asuvan etelässä, mutta eihän täällä ole vuoria eikä talvella kaamosta. Kirjan alkulehdillä olikin kartta Muumilaaksosta talvella. Mietein, mahtaisiko jostakin löytyä tieto, minne Tove on itse sijoittanut muumilaakson.

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter 1957
WSOY 1991, s.132

Marja Björk: Puuma

Malla on keski-ikäinen vaihdevuosista kärsivä varakas nainen. Hän on asunut Kaukon kanssa yhdessä jo yli 20 vuotta, vaikka Kauko on edelleen naimisissa Irjan kanssa. Kiireisten uraihmisten yhteiselo on arkipäiväinen turvasatama, jonne on hyvä palata seikkailuiltaan. Seksiä ei juuri enää ole ja se vähäkään ei ole enää kovin nautinnollista.

Malla hakeutuu vieraiden miesten sänkyihin sekä yksin ulkomaanmatkoilla käydessään gigoloiden kainaloihin. Jälleen yksi lupaava seksi suhde näyttäytyy kun Kaukon ja Mallan naapuritaloon muuttaa hyvävartaloinen poliisi, jonka asuntoon näkee heidän makuuhuoneestaan. Roy on ottamassa eroa vaimostaan ja kaipaa naisen läheisyyttä, jota saakin Mallalta. Seksisuhde ilman puheita tyydyttää molempien halut.

Samaan aikaan Mallan hyvä ystävä Riitta on tavannut raamattupiirissä Tuomaksen, jonka kanssa aikoo naimisiin. On aivan selvää, että Riitta haluaa Mallan kaasokseen, tuekseen ja turvakseen häävalmisteluissa. Tuomas ei puolestaan voi sietää Riitan ystäviä, eikä oikeastaan mitään mikä liittyy hänen elämäänsä. Suhde ajaakin Riitan epätoivon partaalle.

"- Ökyrikkaita ja sisäsiittoisia kavereitasi, joilla ei ole osaa eikä arpaa minun elämässä.
- Voi rakas, et käyttäisi tuollaista kieltä. Malla on mun bestis. Ja joskus sinäkin juristia tarvitset."

Hempeän vaaleanpunaiset kirjan kannet olivat jälleen se syy, miksi kirja tarttui mukaani kirjastosta. Kirja oli nopealukuinen, eikä vain lyhyytensä vuoksi. Sopivan kepeää luettavaa taas näin sotakirjallisuuden jälkeen. Kappaleet olivat lyhyitä, mutta hyppivät aiheesta toiseen välillä häiritsevästikin. Tämä osaltaan sai tuntemaan, että kirjasta oli jätetty liikaa pois. Pidin kuitenkin Björkin tavasta kuvailla asioita. Teki itsekin mieli päästä heidän mökkirantaansa katselemaan joutsenia.

Osa kirjasta keskittyi Mallan nuoruuteen kesähuvilalla, jossa hän tutustuu parhaaseen ystäväänsä, mustalaistyttö Orvokkiin. Samoihin aikoihin Mallalle selviää hänen äitinsä yölliset retket. En oikein ymmärtänyt tätä yhteyttä Mallan nykyiseen elämään. Vaikka sillä selvästi haettiin vertailupohjaa äidin ja tyttären käytökseen, en silti nähnyt sen oleellisuutta kirjassa.

Marja Björk: Puuma
Like 2010, s.203

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

Kirjassa luutnantti Männyn toinen sissikomppania komennetaan tuhoamaan venäläisten tukikohta ja autokolonna. Mänty lähtee sadan miehen voimin tuhoamaan tukikohtaa joka sijaitsee Alakurtista Kantalahteen päin. Mukana on useita sodan alusta asti mukana olleita sissejä sekä kolttia, jotka osaavat kulkea kairalla. Koltat joutuvatkin usein marssien ensimmäiseksi tuntiessaan maastot sekä he haistavat ja kuulevat vihollisen paremmin kuin muut.

Komppania saa suoritettua tehtävänsä, mutta sen jälkeen on vielä päästävä takaisin Suomeen. Venäläiset ovat jo selvillä sisseistä ja näiden liikkeistä. Venäläisillä on lisäksi moninkertainen ylivoima niin miesten kuin tulivoimankin suhteen. Sissikomppanian taidot ja rohkeus pistetään koville kun he yrittävät palata rajan toiselle puolen. Tässä joutui itsekin jännittämään miten komppanian tulee käymään ja milloin he törmäävät venäläisiin. Tietenkään menetyksiltä ei pystytty välttymään, mutta silläkään ei onneksi mässäilty kirjassa.

Pidin Lehväslaihon tavasta kertoa, vaikka suuri osa kirjasta olikin marssimista ja vihollisen välttelemistä. Eivätkä mitenkään miellyttävää lukemista olleet jatkuva miesten piereskely, makuulta kuseminen eikä lomille panemaan pääsemisen haikailu. Sitä se varmasti olikin, mutta jossakin vaiheessa toisto alkoi jo ärsyttämään. Samoin kirjassa olleet useat marssit. Lähinnä näissä se, ettei sotilaiden siirtymisiä pystynyt seuraamaan. Mentiin kilometri itään ja sitten toinen pohjoiseen. Kirjan takasivuilla oli kyllä kartta, mutta itse en ainakaan pysynyt kartalla sissien liikkeistä.

Jälleen kerran on taas hieman epäiltävä muutamia kirjan tarinoita, sen verran uskomattomilta ne tuntuvat. Vihollisten puolella olevat Jäämeren eskimot haistavat muka suomalaiset puolen kilometrinkin päästä ja miehet, joskin raavaat sellaiset, heittelevät vihollisia useamman kymmenen metrin päähän. Viettivät lähes viikon tai ylikin märissä vaatteissa syksyllä metsässä lähes nukkumatta ja syömättä.

"Rajaryhmän mukana oli myös rajavääpeli, joka sanoi:
- Siinä näitte kerrankin maailman parhaita sotureita.
- Sällilaumalta näyttivät, korpraali murahti.
- Aivan tavallisia taka-astujia, sotamies sanoi.
- Paljonkaan ette näytä tietävän - sissit ovat jo tehneet monilla rintamilla legendaarisia retkiä kesällä, syksyisin ja talvisin."

Kirjassa palattiin aina välillä tapahtumissa taaksepäin, mikä ei haitannut lainkaan omaa lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin. välillä osa sisseistä jäi muusta komppaniasta tai tekivät pienissä ryhmissä tiedusteluja ja etsintöjä, ja näitäkin tapahtumia oli mukava seurata muun komppanian taistellessa muualla. Tapahtumien ajankohdat oli helppo yhdistää kuultujen tulitusten perusteella sekä valorakettien mukaan. Osa sisseistä puhui murretta, mutta ei kunnolla. Joitakin paikkakunnasta riippuen käytettyjä murresanoja, mutta pääasiallisesti kirjakieltä. Hauskintahan tässä oli, että oli pakko itsekin tarkistaa mitä sanat kaira, sojo, saiju ynnä muut vieraat sanat tarkoittivat. 

"Melkoisia menninkäisiä kaikki.
Kuka sanoikaan."

 







Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie
WSOY 2010, s. 322



Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Kreetta Onkeli: Beige

En oikein osaa päättää mitä mieltä olin kirjasta. Omalla tavallaan se oli todella hyvä, joskin nimi antoi odottaa jotakin aivan muuta. Toisaalta se oli hyvin ahdistava kuvaus nuoresta naisesta, hänen seksin kaipuusta ja näkymättömyydestään. Ihmiset eivät nähneet hänessä kuin runsaat muodot, joista häpeilemättömästi hänelle huomauteltiin.

Kirjan päähenkilö on Hiekkakylässä asuva Vappu. Ylioppilaaksi valmistautumaisillaan oleva koulukiusattu beige nuori nainen. Valmistumisensa jälkeen hän on päättänyt muuttaa Helsinkiin, josta on saanut suhteilla kesätyön kirjastossa. Lakkiaisten jälkeen hän haluaa olla toinen kuin nyt, aloittaa uuden erilainen elämän Helsingissä. Siellä häntä odottavat miehet ja seksiseikkailut.

Muuttonsa jälkeen Vappu on edelleen beige ja ylipainoinen. Ujo ja hiljainen nainen kaipaa huomiota miehiltä, läheisyyttä ja seksuaalisia kokemuksia. Näitä hän saa kokea vain omissa ajatuksissaan. Välillä Vapun mielikuvitus sekoittui todellisuuteen niin, että ei itsekään hetkellisesti tietnnyt kummasta oli kyse. Helsingissä asuessaan Vappu vain syrjäytyy entistä enemmän ja ahdistuu. Beige ympäröi entistä tiiviimmin häntä ja koko kaupunki muuttuu täysin beigeksi ajaen Vapun epätoivoisiin tekoihin.

Pidin kirjan kerrontatyylistä, joskin alussa meni hetki tottua lyhyisiin lauseisiin. Välillä tuntui kuin olisi lukenut todella pitkää runoa. Pienoisromaanissa tapahtui yllättävän paljon kaikkea ja kuitenkaan ei juuri mitään. Vaikka kirja ei ollutkaan odotuksien mukainen, se ei onneksi ollut myökään beige.

Kreetta Onkeli: Beige - Eroottinen kesä Helsingissä
Sammakko 2005, s.127

Anders de la Motte: Peli

Henke HP Pettersson on laiska, työtä vieroksuva, kolmekymppinen ruotsalaismies, jonka menneisyys ei ole aivan tahraton. Raha ei ole koskaan pysynyt hänen käsissään ja usein hänen sisarensa onkin joutunut auttamaan taloudellisesti. Eräänä päivänä HP löytää junasta puhelimen. Uusi puhelin, jota hän ei voi vastustaa. Tarkemmin tutkittuaan puhelinta, se alkaa puhua hänelle. Se pyytää häntä pelaamaan.

Harkittuaan asiaa HP lähtee mukaan peliin helpon rahan toivossa. Saadessaan arvostusta peliyhteisössä suorittamistaan tehtävistä hän alkaa haluta lisää kuuluisuutta ja fanien ihailua.  Rahasta tulee toisarvoista, vaikka olisi sillekin käyttöä. Tehtävät muuttuvat entistä haasteellisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Riskit kasvavat pelin edetessä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun eräässä tehtävässä hänen siskonsa joutuu vaaraan.

HP tajuaa mitä seurauksia hänen pelaamisellaan on ja rikkoo ensimmäistä sääntöä. Älä kerro Pelistä kenellekään peliyhteisön ulkopuoliselle. Hänet suljetaan pois pelistä, mutta hän haluaa kiihkeästi takaisin pelaamaan. Hän haluaa olla jälleen faniensa suosiossa ja tuntea adrenaliinin virtaavan tehtävien aikana.

Kirja on Anders de la Motten esikoisteos ja samalla trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hänen entinen työnsä poliisina sekä nykyinen työ IT-alalla. Kertomus salaliittoteorioista, kuinka joku muu pyörittää koko maailmaa.

Kirja tempaisi heti alkuvaiheessa mukaansa. Valitettavasti sen ote laimeni kirjan edetessä, mutta ennen puolta väliä jälleen otti niskalenkin. Jännitys säilyi loppuun asti ja aivan viimeisille sivuille sai kokea vielä yllätyksiä. Kirjan loppuvaiheessa oli itsekin melkein valmis uskomaan salaliittoteoriaan ja hankkimaan prepaid liittymän, hävittämään jäsen- ja etukortit, nostamaan tilin tyhjäksi ja käyttämään vain käteistä.

Päähenkilö HP oli ärsyttävä. Aikuinen mies, joka koukuttuu nopeasti peliin ja jää odottamaan lisää pelin tuomaa hyvän olon tunnetta. Peliriippuvainen, joka ei ymmärrä tehtävien seurauksia. Hän kuitenkin kasvoi pelin ja kirjan edetessä ja muuttui mielenkiintoisemmaksi. Yksi kirjan raivostuttavimmista piirteistä oli HP:n puhetapa. Puhekieltä, jossa oli paljon englanninkielisiä ilmaisuja. Tyyli kyllä sopi HP:n puhetavaksi, mutta englanninkielisiä lainauksia oli aivan liikaa. Se osaltaan pilasi oman lukukokemukseni.

Kaikesta huolimatta, haluan kuitenkin tutustua trilogian muihinkin osiin.



Anders de la Motte: Peli
Geim 2010
Otava 2013, s. 397

Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz

"Näemme nälkää, kastumme sateessa, meidät erotetaan läheisistämme. Näethän: se on mystiikkaa. Mikä saa meidät alistumaan kohtaloomme villisti ja miten mikään mahti maailmassa ei kykene murtamaan sitä? Ainoa aseemme on suuri määrämme, se on niin suuri ettemme kaikki kerta kaikkiaan mahdu krematorion uuneihin yhdellä kertaa."

Tadeusz Borowski oli nuori puolalainen mies, joka oli vangittu epäiltynä maanalaisesta toiminnasta. Hän ei ollut juutalainen, mutta hänet lähetettiin Auchwitzin keskitysleirille. Kirjassa hän kertoo kaunistelemattomasti elämästä keskitysleirissä, kuinka ainoa päämäärä on pysyä hengissä. Valehtelu, huijaaminen, varastaminen, uhkailu ja lahjonta ovat arkipäivää.

Keskitysleirillä sairaat lähetetään kaasukammioon, joten on pysyttävä terveenä ja pystyttävä työntekoon. Toisten vankien päivärutiinit koostuvat rautateiden ja parakkien rakentamisesta. Toiset taas lajittelevat kuljetuksissa saapuneita ihmisiä sekä heidän tavaroitaan ja lähettävät heitä kaasutettaviksi. Heistä tulee osa tuhoamisketjua. Tunteettomasti he lähettävät jopa omia sukulaisiaan kuolemaan selvitäkseen itse hengissä.

Borowski vapautui keskitysleiriltä vuonna 1945 ja kirjoitti kirjan heti tämän jälkeen. Hän avioitui tyttöystävänsä kanssa, joka oli myös selvinnyt keskitysleiriltä ja sai lapsia. Keskitysleirin jälkeinen elämä ei kuitenkaan poistanut muistoja Borowskin mielestä ja hänestä tuli tunteeton ja asiat olivat hänelle yhdentekeviä. Lopulta hän teki itsemurhan neljä päivää tyttärensä syntymän jälkeen vuonna 1951.

Kesti kauan ennen kuin sain kirjan luettua loppuun, vaikka sivuja ei kovin montaa olekaan. Kaunistelemattomia kertomuksia ihmisten julmasta kohtelusta ja yksityiskohtaisia kuvauksia vankien oloista ei voinut lukea kerralla montaa sivua. Vaikka kirjan kuvaukset ovat hyvin yksityiskohtaisia, on silti lähes mahdoton kuvitella mitä elämä leirillä on todellisuudessa ollut.

Kirja toi paljon uusia asioita esiin, joista en ollut aikaisemmin tiennyt. Ensinnäkin leireillä oli myös arjalaisia ja muitakin vankeja kuin vain juutalaisia. Toiseksi heitä koulutettiin ja he tekivät töitä. Heillä oli orkesteri, konsertteja, bordelli ja paljon muuta, tosin vasta viimeisinä vuosina. Aiheeseen tekisikin mieli perehtyä paremmin, mutta näin raskaasta aiheesta ei jaksa lukea kovin usein tai kovin paljon kerralla.

Osallistun tällä Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen.

Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz
Like 2005, s.192

Olen Steinhauer: Amerikkalainen vakooja

Tämän sain luettua jo useampi päivä sitten, mutta en ymmärrä mihin päivät ovat kuluneet enkä ole ehtinyt muka kirjoittaa. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kirjan luettuani minulle selvisi, että se oli trilogian viimeinen osa. Hieman harmitti aloittaa lukeminen väärästä suunnasta, mutta oli se sen verran hyvä, että voisi sen lukea vielä toistamiseen.

Kirjan nappasin jälleen kerran kirjastosta mukaani pinkkien kansien perusteella sen kummemmin miettimättä mistä kirja kertoo. Välillä tällä tavalla tulee huonojakin kirjoja vastaan, mutta tämä oli loistava. Heti alussa tuntui hieman sekavalta seurata tapahtumia ja lukuisia ihmisten nimiä, mutta hiljalleen päähenkilöt erottuivat joukosta eikä niitä muitakaan niin paljoa ollut kuin aluksi tuntui. Siinä vaiheessa huomasinkin kirjan tempaisseen itseni täysillä mukaan.

Tapahtumat seurasivat nopealla tempolla toisiaan ja seuraavan kappaleen alussa joutui pettymään, jos tarina jatkui muiden kuin edellisessä kappaleessa olleiden osalta. Oli pakko lukea seuraava kappale, jos sitä seuraavassa palattaisiin siihen mihin edellinen oli loppunut. Jälleen kappaleen lopussa sai huomata, että uudet juonenkäänteet veivät mennessään ja sai harmitella ettei tarina jatkunutkaan suoraan seuraavassa kappaleessa. Sama oravanpyörä toistui useasti kirjan aikana. Aina pettymys kun tapahtumat hyppäsivät toisaalle, mutta samalla hetkellä uusi kappale vei jo kovaa vauhtia mennessään.

Kirjassa kiinalainen Xin Zhu on tuhonnut lähes kokonaan CIA:n salaisen palkkamurhaajien yksikön. Muutamia kuitenkin jäi henkiin, mutta yksikkö kuitenkin lopetettiin tämän jälkeen. Entiset "turistit" irtisanottiin ja heidän on ollut vaikea löytää uusia työpaikkoja tapahtuneen jälkeen. Milo Weaver on yksi heistä. Hän on  päättänyt jättää vakoojan työt ja hankkia tavallisen työn. Hänen entinen pomonsa Alan Drummond on sen sijaan jäänyt hautomaan kostoa Xin Zhuta kohtaan.

Drummond yrittää kasata henkiinjääneistä turisteista uuden yksikön, mutta Weaver kieltäytyy. Hän on päättänyt keskittyä perhe-elämäänsä eikä halua enää sotkeentua vakoojien touhuihin. Alanin ja Milon vaimot ovat ystävystyneet, ja kun Alan katoaa ei Milo voi kuin luvata selvittävänsä asian. Hiljalleen hän ajautuu entistä syvemmälle kuvioihin mukaan, kunnes ei voi enää perääntyä.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista piirteistä oli, että siinä tapahtui hirveästi, mutta se miksi kaikki tapahtui selvisi vasta aivan lopussa. Tässä oli myös syy, miksi ei voinut ennalt
a arvata mitä tulisi tapahtumaan. Kirja oli melko nopeatempoinen lukea, vaikka sivujakin oli ihan kiitettävästi. Lopussa kirja jätti vielä sopivasti tapahtumia auki, jotta ajatukset jäivät pyörimään kirjan ympärille vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Toisaalta kirjan loppu antoi myös mahdollisuuden jatkolle.

Seuraavalla kerralla kirjastossa täytyy etsiä käsiin nuo trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Mikäli vain muistan...



Olen Steinhauer: Amerikkalainen vakooja
An American spy 2012
WSOY 2013, s. 392

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu

Kirja kertoo Dianasta, joka on asunut koko elämänsä kahden äitinsä kanssa. Hieman ennen Dianan valmistumista yliopistosta hänen äitinsä kuolee. Päivää aikaisemmin äiti on antanut hänelle kirjeen, jonka saisi lukea vasta äidin kuoleman jälkeen. Kirjeestä hän saa lukea, että hänen isänsä ei olekaan kuollut kuten hänelle on aina uskoteltu. Hänen ollessaan pieni isä muutti pois Dianan kaksoissisaren Marian kanssa. Marialle on kerrottu vastavuoroisesti tämän äidin kuolleen, mutta hän on silti etsinyt äitiään koko elämänsä ajan.

Kirjeessä Dianalle selviää, että hänen isänsä on kertonut noin kuukausi sitten Marialle äidin olevan elossa ja antanut tälle hänen osoitteensa. Maria on kirjoittanut äidilleen ja luvannut tulla tapaamaan häntä, mutta ei ole koskaan saapunut paikalle. Maria on lähtenyt ja jättänyt jäähyväiskirjeen isälleen, jonka kopio on liitettynä äidiltä saamaan kirjeeseen. Kaksoissisar on kadonnut kertomatta kenellekkään minne on matkalla. Alkuun Diana ei halua tavata siskoaan eikä aijo etsiä ja auttaa tätä äidin viimeisestä toiveesta huolimatta. Ajatukset saavat kuitenkin toisen suunnan ja alkaa Dianan matka Marian löytämiseksi.

Jälleen yksi kirja josta takakannen perusteella odotin jotakin aivan muuta. Ei aivan minun mieltymysteni mukainen kirja, mutta ehkä joku toinen nauttii lukukokemuksesta paljon enemmän. Syynä taisi olla oma ymmärtämättömyyteni kirjan filosofisesta puolesta, joka varmasti vaikutti lukukokemukseeni. Alussa kirja vaikutti mielenkiintoiselta. Dianan ikävä äitiään ja inho kaksoissisartaan kohtaan loivat hyvän pohjan tarinalle. Odotin yhteentörmäystä ja kahden erillaisen sisaruksen kohtaamista. Tätä ei varsinaisesti tapahtunut odottamallani tavalla.

Dianan matkustaa Turkkiin löytääkseen sisarensa. Siellä hän tapaa Zeynep Hanimin. Naisen, joka osaa kuunnella ruusuja ja on opettanut sen taidon myös Marialle. Ruusujen kuuntelu vaikutti kirjassa täydeltä huuhaalta, jota en ymmärtänyt alkuunkaan. Mytologinen puoli sen sijaan tarinoineen viehätti kirjassa ja sopi myös tarinaan. Se olisi voinut yhtä lailla toimia ilman, että ruusut kertoivat näitä tarinoita.

Kirjan loppu oli todella pettymys. Odotin loppuun asti, että kirjassa olisi ollut oikeasti kaksoissisaret, mutta näin ei ollut. Valheiden verkko avautui ja Diana suli siihen mukaan sen kummemmin asioita pohtimatta. Jokseenkin tylsä lopetus, tai pikemminkin liian filosofinen minun järjenjuoksulleni.

Serdar Özkan: Kadonnut ruusu -Romaani etsimisestä ja löytämisestä
The Missing Rose 2006
Minerva 2008, s. 191

Unto Tarkkonen: Talvisodan miehet

Kirja kertoo Laatokan Karjalan taisteluista talvisodan aikana. Kertomus perustuu luutnantti Martti Mustosen kirjoittamiin muistelmiin sekä kersantti Simo Gröhnin nauhoitettuihin haastetteluihin. Mustonen toimi 3 KKK/JR 36:n päällikkönä ja Gröhn palveli samassa komppaniassa.

Arkkitehti Martti Mustonen lähettää perheensä maalle turvaan pommituksia. Itse hän jää odottamaan palvelukseenastumismääräytstä, joka eräänä yönä kutsuu reservin vänrikin astumaan palvelukseen. Hänen tulisi matkustaa mahdollisimman nopeasti Joensuuhun. Mustosesta tehdään joukkueenjohtaja ja komppanian korpivaellus alkaa.

Mustosen joukkue on menestyksekäs mottitaktiikassaan ja he valtaavat motittamiaan vihollisten alueita. Samanaikaisesti joukkue kärsii myös tappioita. Menestyksekkäitä hyökkäyksiä seuraa siirto seuraavaan paikkaan ja Mustosen järkytykseksi heidän joukkueensa tilalle tulee nuorista hädin tuskin täysi-ikäisistä miehistä koottu joukkue. Nuoret miehet kuitenkin muuttuvat nopeassa ajassa päteviksi sotilaiksi ja menestyvät kaukopartiomatkoillaan.

Mustosen joukkue on kärsimistään tappioista huolimatta uudessakin kohteessa menestyksekäs. Tappioita kärsitään jatkuvasti puolin ja toisin. Propaganda lisääntyy, mutta suomalaisten sotilaiden usko säilyy. Huhuja rauhansopimuksesta kiirii myös Laatokalla taistelevien miesten korviin, mutta painostus ja puolustus ovat edelleen voimakasta. Taistelu Laatokan herruudesta käy kuumana aivan rauhaan asti. Rauhan tultua suomalaiset joutuvat perääntymään ja osa jättämään kotinsa rajan taakse. Mustonenkin pääsee vihdoin palaamaan kotiin perheensä luokse.

Sotakirjat eivät ole suosikkejani. Tässä kirjassa oli hienoa, että tapahtumat pohjautuivat tositapahtumiin ja sotilaiden kertomuksiin. Joskin osa tapahtumista oli lähes uskomattomia. Mielialat aaltoilivat kirjan mukana melkoisesti. Kuvailut sodan kauhuista ja menetyksistä sekoitettuna menestyksiin ja sotilaiden iloon rintamalla. Sotilaiden oloista ei juurikaan kerrottu. Mielikuvaksi jäikin huomattavasti paremmat olot, kuin mitä ne varmasti olivat.

 Tapahtumat kulkivat nopeatempoisesti eteenpäin ja yksityiskohtaiset kertomukset tapahtumista jäi valitettavan vähäisiksi. Joukkue vaihtoi useampaan kertaan paikkaa ja kartasta joutui seuraamaan, missä milloinkin mennään. Onneksi kirjaan oli lisätty kartta alueesta johon tapahtumat sijoittuivat. Tapahtumat olivat välillä melko uskomattomia ja runsas määrä sotilaiden nimiä sekoitti välillä. 

Unto Tarkkonen: Talvisodan miehet
Tammi 2006, s. 188.


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa-haasteeseen.

Unto Katajamäki: Viides vieras

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Unto Katajamäen Viides vieras. En ole aikaisemmin lukenut mitään kirjailijan tuotannosta, eikä tämäkään kirja juuri säväyttänyt. Kirja valikoitui aivan sattumanvaraisesti mukaan nopealla kirjastoreissulla pistäessä silmään. Äitini oli juuri lukenut kyseisen kirjan ja mainitsi pitäneensä siitä. Meillä on aikaisemmin ollut jokseenkin samanlainen maku kirjallisuuden suhteen, mutta tässä kohden olen eri mieltä.

Päähenkilönä kirjassa toimii Martti Piha. Entinen poliisi, joka on aikaisemminkin leikkinyt salapoliisia. Hän on eronnut vaimostaan, jonka kanssa hänellä oli yksi poika, joka on myös poliisi. Tältä Martti saa tietoja tutkimistaan henkilöistä, mikä itseäni kirjassa hieman ihmetytti. Martti saa kutsun entisen koulukaverinsa Antin luokse viikonlopuksi Etelä-Suomessa sijaitsevaan kartanoonsa. Viikonloppua kartanoon Antin vaimon Mervin ja pojan Joonaksen lisäksi olivat tulleet viettämään kolme muuta vierasta. Varatuomari, professori sekä kansanedusta joiden kaikkien kanssa Antti on ollut tekemisissä vähintään työnsä kautta.

Antti on ollut aina pelimies ja haluaa jälleen pelata omia pelejään ilmoittamalla lounaalla, että tietää jokaisen vieraan tehneen rikoksen, mikä heidän tulisi sinä iltana kertoa. Kaikki rikokset jäisi kartanoon  mikäli vieraat itse suostuisivat ne kertomaan. Muussa tapauksessa Antti kertoisi tietonsa poliisille. Tunnin kuluttua ruokailusta heidän tulisi tavata kirjastossa vielä yksi vieras  ja alkaa käymään rikoksia läpi. Joku kuitenkin ehtii murhata Antin ennen kuin tunti on kulunut eikä viides vieras koskaan ilmesty kartanoon. Tutkinnan edetessä Joonas pidätetään ja Mervi kutsuu Martin selvittämään tapausta, jotta Joonas vapautettaisiin. Martti ei kuitenkaan jätä omia tutkimuksiaan vain siihen…

Vaikka en kirjasta juuri pitänyt, ei se kuitenkaan ole täysin lukematta jättämisenkään arvoinen. Olin lukenut melko pitkään ennen kuin mielenkiintoni heräsi. Katajamäki oli sopivasti jättänyt syyllisen paljastuksen aivan kirjan loppuun ja vaihtoehdot täysin avoimiksi siihen asti. Omat veikkauksetkin syyllisestä ja motiiveista menivät aivan metsään.  Hieman tuli mieleen Neiti Marple kun kaikki mahdolliset syylliset kerättiin lopussa yhteen ja kerrottiin päivän kulku tarinana. Mieltäni jäivät myös askarruttamaan hieman epäselväksi jäänyt motiivi. Jonkinlaisia arvailuja lopussa oli, mutta itse olisin kaivannut tarkempaa selvitystä.



Unto Katajamäki: Viides vieras
Mäkelä 2013, s. 227