torstai 17. maaliskuuta 2016

Heidi Jaatinen: Jono



Kirjan tapahtumat sijoittuvat taiteilija Aarni Härkäsimpun ja kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahden kotiin, tai pikemminkin heidän pihaansa. Eräänä iltana rakastellessaan miehensä kanssa Aina lausahtaa: ” Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi.”

Lausahdus saa siivet ja kantaa kauas. Pian omakotitalon pihaan ilmestyy mies ja hetken kuluttua toinenkin. Miesjono kasvaa hiljalleen. Aarni kuvittelee miesten tulleen hänen taiteensa vuoksi ja hän jakaa innokkaasti nimikirjoituksiaan. Aina puolestaan tietää asian oikean laidan ja pyrkii aluksi välttelemään jonoa ja sen miehiä. 

Päivä päivältä jono vain pitenee ja siihen liittyy miehiä kaikista ammattiryhmistä ja erilaisista yhteiskuntaluokista. Kaikki miehet jonottavat sulassa sovussa ”sitä”. Hiljalleen piha alkaa käydä miehille ahtaaksi ja asumisjärjestelyissäkin on ongelmia. Pian miehet organisoivat paikalle bajamajoja ja liittävät ne viemäriverkkoon, pihaan rakennetaan temppeli ja monia muita jonolle tarpeellisia asioita. 

Miehet odottavat Ainaa ja tämän alkavaa kesälomaa, sillä silloin… 

Niin ainakin Aina on luvannut miehille.  

Jono on farssi, mutta minä en sitä ymmärtänyt. En löytänyt Jonosta mitään syvällisempää merkitystä, mutta ei se varsinaisesti kirjasta kuitenkaan huonoa tehnyt. Kyllä kirja sai minut hymyilemään ja taisin muutaman kerran nauraakin absurdeille tapahtumille, mutta juoni alkoi jossakin vaiheessa käydä puuduttavaksi. Jonon kehitystä oli mielenkiintoista seurata, tosin puolenvälin jälkeen senkin kiinnostavuus oli kirjasta kadota. Loppuajan odotinkin Ainan ratkaisua kuinka hän saisi hoidettua miehet nätisti pois pihamaaltaan. Ainan käytöksestä oli jo hyvissä ajoin arvattavissa, ettei hän tulisi pitämään hekuman hetkellä antamaansa lupausta. 

En tiedä mitä kirjalta oikeastaan odotin ja vastasiko se odotuksiani. Pidin kyllä Jaatisen kirjoitustyylistä ja tavallaan itse kirjastakin, mutta en tiedä riittääkö kiinnostukseni tutustua hänen muuhun tuotantoonsa.  Jonosta ei jäänyt käteen oikeastaan mitään, mutta tulipahan luettua.

Heidi Jaatinen: Jono
Gummerus 2011, s.217